Julkaistu 10.8.2023

Herään viereisen huoneen herätyskelloon. Haluaisin vielä nukkua. Kuulen koiranunestani, kuinka viereisessä huoneessa noustaan hissukseen ja aletaan pedata sänkyä. Kuuluu vaimea kumahdus, kun käsi osuu seinään päiväpeiton laskeutuessa päällimmäiseksi. Kuulen vielä, kuinka vessan ovi kolahtaa. Nukahdan.

Seuraavaksi herään siihen, kun jääkaapin ovi narahtaa. Haluaisin vielä nukkua. Tiedän kellon olevan puoli seitsemän hujakoilla. Nukahdan.

Herään ulko-oven pamahdukseen ja sähkölukon suhahdukseen. Teinit ovat lähteneet kohti linja-autoa. Ammattikouluun matkan teko kestää melkein tunnin, linja-auton kierrellessä kaikki pikku paikat.

Haluaisin vielä nukkua, mutta tiedän kohta pienimmänkin heräilevän, joten oion jäseniäni ja availen silmiäni.

Mietin, kuinka kesä meni niin nopeaan, yllättävän nopeaan. Kesään mahtui iloa ja surua, aurinkoa ja vesisadetta, elämää ja kuolemaa, naurua ja kiukkua. Ihania hetkiä ja ei niin ihania hetkiä. On mahtavaa, kuinka perheessä kaikki tunteet ovat sallittuja, vaikka ne ovat joskus raskaita vastaanottaa, saatikka itse tuntea.

”Ihania hetkiä ja ei niin ihania hetkiä.”

Meidän kesäämme mahtui monien tunteiden lisäksi myös paljon tekemistä. Kesämme oikeastaan alkoi teinien kanssa tehdyllä Espanjan reissulla toukokuussa. Ai, että me nautimme auringosta, hyvästä ruuasta, uuteen paikkaan tutustumisesta, uimisesta, jopa taidenäyttelyistä. Matkalla nuoret saivat myös aikaa tutustua omaan itseensä, kun he kävivät kaupoilla ja matkustivat paikallisella raitiovaunulla itsekseen. Ei ole niin yksinkertaista lähteä vieraassa maassa yksin seikkailemaan. Se vaatii rohkeutta. Tällainen ”itsekseen päivä”, joksi tuota päivää kutsuimme, ei pelkästään vaadi rohkeutta tehdä asioita yksin vaan myös rohkeutta olla itsekseen omien ajatustensa kanssa. Päivän lopuksi kävimme yhdessä syömässä ja kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä, kun jokainen sai tehdä mitä mieli halusi. Arvaatteko mitä minä tein? Makasin rannalla lukemassa, kävelin lähipuistossa ja vain olin. Aika mahtavaa.

Matkan jälkeen kesään mahtui myös erilaisia leirejä, suppailua, uimista, paljuilua, kesätöitä, sukulaisvierailuja, yhteisiä valokuvausretkiä, juhlia, museoita, taidenäyttelyitä, ravintoloita, meiltä jo pois muuttaneiden nuorten vierailuja, leffassa käymistä, vaeltamista, messuilla käymistä. Eli ihan tavallisia asioita, joita kaikki muutkin normaalit perheet tekevät. Perheemme lapset kävivät omilla sukulaisillaan, isovanhemmillaan ja vanhemmillaan. Näinhän tehdään monissa muissakin perheissä, vieraillaan isovanhemmilla ja jos on eroperheestä kyse, mennään monesti kahden kodin väliä.

Tällä haluan muistuttaa, että eläminen sijaisperheessä on normaalia perusarkea. Ainoan poikkeuksen tekee se, ettei lapset asu kummankaan vanhemman luona, vaan sijaisperheessä. Ja lapsilla on monesti enemmän haasteita kuin omien vanhempien luona asuvilla.

”Eläminen sijaisperheessä on normaalia perusarkea.”

Palataan vielä kesään. Toki elokuu on vielä kesäkuukausi, mutta kun koulut alkavat, arjen rutiinit palaavat ryhdikkäämpinä takaisin. Kesällä on rutiinit, mutta rennompina.

Mikä oli kesässä mieleenpainuvinta? Pienet kohtaamiset lasten kanssa. Tulin iloiseksi teinin kesätyöstä. Hän piti siitä kovasti ja suri, kun se tuli päätökseensä. Haastattelin häntä hieman ja kysyin, että mikä kesätyössä oli kivaa. Vastaukseksi sain, että ihmisten kohtaaminen ja oman itsensä ylittäminen. Kaupassa varmasti kohtaa, jos jonkin sortin ihmisiä. Hän koki ylittävänsä itsensä, kun sai tavaroita hyllyttäessään auttaa asiakkaista esimerkiksi löytämään heidän etsimiään tavaroita kaupasta. Näin hänen silmistään palon siitä kuinka kivaa se oli. Olen niin onnellinen hänen puolestaan tuosta kokemuksesta. Tiedän sen kantavan pitkälle. Arvostus omaa itseään kohtaan on tärkeää.

Toista nuorta kohtasi kesällä suru. Ensin pelkäsin hänen puolestaan, että mitenhän tässä käy. Mutta kun hän puhui surusta kuin aikuinen ihminen, mietin kuinka pitkä matka on tultu, jotta ollaan tässä pisteessä. Tuosta surusta huolimatta olen iloinen hänen puolestaan. Voiko surua kutsua kauniiksi? Kyllä voi ja tämä oli kaunista surua.

Entä sitten Neiti Kevät? Kotiutuminen on alkanut. Vaikka välillä tavarat lentelevät kiukun puuskissa, niin nämä pienet kohtaamiset, kun hän puhuu iloistaan, peloistaan ja suruistaan saavat minut välillä häkeltyneeksi. Halun oppia häneltä tämän taidon puhua niin suoraan tunteista. Se on aivan mahtava taito.

Nämä pienet kohtaamiset ovat elämän suurimpia ja merkittävimpiä asioita sijaisperheessä. Ne tekevät minut jollain tavalla nöyräksi. Minä, liki kuusikymppinen saan heiltä niin paljon. He opettavat minua jatkuvasti ja tekevät minut onnelliseksi, kun päästävät kurkistamaan heidän maailmaansa. Maailmaan, joka vielä kehittyy ja kasvaa. Olen onnellinen heistä ❤

 

Mukavaa syksy alkua!

Perhehoitaja Minna