Se riittää

Julkaistu 10.8.2022

Sipaisen ohimennen suortuvan kasvoiltasi. Keskityt, et huomaa lempeää katsettani, jonka sinuun luon. Puristat keskittyneesti kynää ja koitat saada kirjettä valmiiksi. Kirjettä kotiin, äidille.

Minulta kysytään usein, miten ja miksi ryhdyin sijaisvanhemmaksi.

Vastauksen juuret ulottuvat kauas lapsuuteeni – näin ainakin ajattelen – sillä lapsiltahan kysytään usein, mikä sinusta tulee isona. Siihen aikaan, kun minä olin lapsi – hehkuvien värien, Marimekon verhojen, minimekkojen ja leveiden lahkeiden aikaan – tytöt vastasivat yleensä opettaja tai sairaanhoitaja. Minä puolestani vastasin poikkeuksellisesti lähetyssaarnaaja.  Halusin auttaa huono-osaisia lapsia, opettaa lukemaan ja kirjoittamaan sekä syöttää aliravittuja. Halusin myös jossain vaiheessa kymmenen lasta.

No minusta ei tullut lähetyssaarnaajaa, enkä saanut kymmentä lasta. Minusta tuli nuorten parissa työskentelevä kolmen lapsen äiti. Meidän perheessämme kävi aikoinaan myös pieni pellavapää kerran kuukaudessa tukilapsena. Haaveilin, että voisin joskus jopa tarjota pysyvän kodin sitä tarvitsevalle lapselle.

Jossain vaiheessa elämää kävi kuitenkin niin, että erosin miehestäni. Vaihdoin työpaikkaa kaupalliselle alalle esimiestehtäviin.

Sitten tapasin nykyisen mieheni lapsineen. Yhdistimme pesueemme ja saimme summaksi kuusi teiniä! Usein puhuimme mieheni kanssa tulevaisuudesta ja haaveistamme. Kerroin hänelle unelmastani, suuresta lapsi katraasta ja mahdollisesta sijaisvanhemmuudesta. Halusin edelleen antaa kodin lapselle tai nuorelle, jolla oli elämässään vaikeaa tai jonka vanhemmat eivät syystä tai toisesta voineet kasvattaa omaa lastaan. Halusin auttaa, halusin rakastaa, halusin antaa turvaa. Mieheni piti haavettani kauniina ja ehkä joskus vielä mahdollisena.

Silloin tällöin haave nousi uudelleen pintaan, mutta aika ei ollut kypsä.

Aikaa kului ja lapsi toisensa jälkeen muutti omilleen asumaan. Silloisessa työssäni kaupallisella alalla kaipasin kovasti takaisin nuorten pariin töihin. Minulla oli suorastaan heitä ikävä. Kodissamme asui enää yksi armeijan käynyt nuori mies, jolla omat popot suhivat lähtökuopissaan.

Päädyimme jälleen yhtenä iltana puhumaan sijaisvanhemmuudesta erään lehtiartikkelin tiimoilta. Luimme, kuinka sijaisvanhemmista on pulaa ympäri Suomea. Tuon keskustelun jälkeen tutkimme internetistä, mitä sijaisvanhemmuuteen oikeastaan vaaditaan.

Löysimme Perhehoitokumppaneiden sivut ja tiedon, että sijaisvanhemmuutta harkitsevien täytyy käydä PRIDE-valmennus. Otimme yhteyttä heihin ja siitä alkoi matkamme kohti sijaisvanhemmuutta. Oli erilaisten kaavakkeiden täyttöä, sosiaalityöntekijän kotikäyntiä ja tietysti se PRIDE-valmennus.  Tuli myös vihdoin se päivä, kun olimme puoli vuotta olleet valmennuksessa ja päätyneet yhteisessä arvioinnissa siihen, että meistä voisi tulla sijaisvanhemmat. Se oli ilon ja jännityksen täyteinen päivä!

Tuon PRIDE-valmennuksen aikaa mietin usein, mitä annettavaa minulla on sijaisvanhempana. Tänä päivänä löydän vastauksen arjen hetkistä lapsen kanssa; katseemme kohdatessa, kosketuksesta, ristiriitojen ratkaisemisesta, tunteiden jakamisesta ja mykkyyden vastaanottamisesta. Olen aikuinen, jonka puoleen voi kääntyä päivä toisensa jälkeen omana itsenään. Se riittää.

—-

Kirjoittelen joskus runoja omista tuntemuksistani ja ajatuksistani. Tämä runo on kirjoitettu, kun olin ollut noin vuoden päivät perhehoitaja.

Lensit luokseni perhosen lailla, hauraana, pelokkaana.

Sulle kodin laitoin, tarinasi kuulla halusin,

kesyttääkin yritin, kunnes tajusin.

Olen läsnä, rakastan, turvaan, se riittää.

Voit vapaana luonani lentää.

Vaik haurautesi ihastuttaa, mykkyytesi vihastuttaa,

se kaikki minua kasvattaa.

Luulin tietäväni elämästä paljon,

huomasin oma elämän palikoita ne vain on.

Kaikkea en sun siipesi suojasta näe tai kuule,

osa kaikesta katoaa tuuleen.

Silti toivoa uskallan,

saat itsellesi polun kestävän.

Hauras perhoseni, tulee aika,

jolloin on jatkettava matkaa.

Uskon siipiesi silloin kantavan,

luot itsellesi näköisesi elämän.

Olen aina tukenasi,

vaik et minua kuulisi tai näkisi.

Saithan minut oppimaan,

läsnäolo lohduttaa.

Minna
Perhehoitaja