Teini-ikäisenä sijaisperheeseen muuttanut Jonne Pankinaho sai perhehoidossa tavallisen arjen, turvallisia aikuisia ja pysyviä ihmissuhteita. Yksi heistä on Liisa, Perhehoitokumppaneiden perhehoidon ohjaaja.
Teini-ikäinen Jonne istuu huoneessaan huppu päässä ja ilmoittaa, ettei aio tehdä läksyjä.
Perhehoidon ohjaaja Liisa on tullut jälleen sijaisperheeseen tapaamaan häntä. Jonne kieltäytyy avaamasta tietokonetta ja Wilmaa edes tarkistaakseen mitä tuli läksyksi.
Liisa päättää, ettei hänellä ole kiire.
Tunnit kuluvat pääasiassa puhumatta. Molemmat pitävät päänsä, vaikka turhauttaa: Jonnea äänekkäästi, Liisaakin sisäisesti. Liisa ilmoittaa sijaisvanhemmille, että tapaaminen saattaa tällä kertaa kestää tavallista pidempään.
Lopulta Jonne avaa tietokoneen. Wilmasta selviää, ettei läksyjä ollutkaan tullut. Tilanne laukeaa nauruun.
Nyt jo aikuinen Jonne ja perhehoidon ohjaaja Liisa kertaavat tilannetta vuosikymmen myöhemmin, ja molempia naurattaa edelleen. Kumpikin muistaa tilanteen, joka kaikessa arkisuudessaan oli jonkinlainen ratkaiseva hetki luottamuksen ja turvan rakentumisessa: kaikesta vastustelusta huolimatta aikuinen ei lähtenyt pois vaan jäi.
Teini-ikäinen sijaisperheessä – tavallinen arki oli uusi maailma
Jonnen lapsuudessa omaa perhettä tuettiin muun muassa tukiperheen avulla. Ajan mittaan tuki ei kuitenkaan enää riittänyt äidin jaksamisen ja mielenterveyden haasteiden myötä.
Yhdeksänvuotiaana Jonne sijoitettiin lastensuojelulaitokseen, jossa hän asui useita vuosia ennen muuttoaan sijaisperheeseen. Laitoksessa arki oli tarkasti aikataulutettua ja hyvin toisteista. Se ei tuntunut normaalilta elämältä, ja Jonne tunsi olevansa jatkuvassa valmiustilassa.
”Halusin jotakin muuta. Kun ymmärsin, ettei kotiinpaluu ollut mahdollista, aloin ajatella, että haluaisin perheeseen. En enää vain pois laitoksesta, vaan nimenomaan perheeseen”, Jonne kertoo.
Kaikki muuttui, kun uusi sosiaalityöntekijä kuuli toiveen ja otti sen tosissaan. Vaikka Jonne ei muista enää itse palaverista juurikaan, sen jättämä tunnemuisto on pysynyt.
“Ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että jokin voisi oikeasti muuttua. Tuli sellainen toivo. Tuntui siltä, että joku oikeasti kuuli, mitä minä sanoin.”
Pian asiat alkoivatkin muuttua, ja 13-vuotiaana Jonne muutti Perhehoitokumppaneiden sijaisperheeseen. Vaikka uusi elämänvaihe oli toivottu, oli siinä myös haasteensa. Ihmiset olivat vieraita ja perheen toimintatavat uusia. Myös muiden kiinnostus hänen ajatuksiaan ja toiveitaan kohtaan tuntui oudolta.
Laitoksessa aikuiset olivat määränneet, mitä milloinkin tehtiin. Perheessä Jonnelta kysyttiinkin, mitä hän haluaisi tehdä tai syödä. Se tuntui omituiselta ja vieraalta. Meni kauan ennen kuin Jonne oppi ilmaisemaan omia tarpeitaan tai halujaan.
Suurin muutos oli ihan tavallinen arki. Jonne sai nähdä kavereitaan, tehdä omia juttujaan ja elää vapaammin. Elää tavallista teinin elämää. Oma Xbox tuntui valtavalta jutulta.
Luottamus ja kiintymys sijaisperheeseen eivät kuitenkaan syntyneet heti, vaan pitkän prosessin tuloksena. Teinivuosiin ajoittuneeseen sijoitukseen kuului myös kipuilua ja vaikeita tunteita.
”Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, kuinka merkittäviä nämä ihmiset minulle ovat”, Jonne sanoo.
Nuoren sijoitus sijaisperheeseen vaatii aikaa ja malttia
Perhehoitokumppaneilla edelleen perhehoidon ohjaajana työskentelevä Liisa huomauttaa, että muuttaminen sijaisperheeseen on aina jonkinlainen kulttuurien törmäys. Lapsi tuo uuteen kotiin mukanaan aiemmat kokemuksensa, ihmissuhteensa ja käsityksensä perheestä. Hän on saattanut tottua aivan erilaiseen arkirytmiin, puhetapaan, läheisyyteen ja tapaan ratkaista ristiriitoja. Siksi sijoituksen alussa tarvitaan aikaa ja herkkyyttä.
”Kutsun sitä laskeutumisajaksi. Lapselle pitäisi antaa tilaa hengittää, seurata uuden perheen arkea ja opetella vähitellen sen tapoja. Turvalliset rutiinit ovat tärkeitä, mutta samalla aikuisten pitäisi kuunnella, mitä juuri tämä lapsi tarvitsee.”
Sama perhe ei sovi kaikille lapsille. Siksi sijoituksessa tulee arvioida lapsen ja perheen yhteensopivuutta, perheen arvoja, kulttuuria ja elämäntapaa jo ennen sijoitusta. Tavoitteena ei ole ainoastaan löytää vapaata paikkaa, vaan perhe, jossa juuri kyseisellä lapsella olisi edellytyksiä kiinnittyä ja kasvaa omaksi itsekseen.
”Teini-ikäisen sijoitus tapahtuu lapsen kehityksen kannalta ristiriitaiseen aikaan. Kiintymyssuhdetta pitäisi alkaa rakentaa juuri silloin, kun lapsen kehitystehtävä on itsenäistyä ja irtautua”, Liisa huomauttaa.
Teini-ikäisenä sijaisperheeseen tuleva nuori ymmärtää jo tekojensa mahdollisia seurauksia. Hän saattaa arvioida jatkuvasti, mitä uskaltaa sanoa tai näyttää.
Liisan mukaan nuori voi pelätä, että jos aikuiset näkevät, millainen hän todella on, he eivät enää halua pitää häntä perheessä. Siksi hän saattaa olla hyvin kiltti, vetäytyvä tai rakentaa itselleen roolin, jonka avulla yrittää säilyttää paikkansa. Mitä vanhempi nuori on, sitä helpommin hän voi myös ajatella, ettei kiintyminen kannata, koska sijoitus päättyy kuitenkin pian.
Siksi aikuiset tarvitsevat malttia. Nuorelle tulee antaa tilaa tuntea ja olla osa perhettä omalla tavallaan.
Kiintymys ei välttämättä näy sijoituksen aikana, eikä nuorelta pidä sitä odottaa. Työn merkitys voi tulla näkyväksi vasta vuosien kuluttua.
Perhehoidon turvalliset ihmissuhteet kantavat aikuisuuteen
Jonnen kohdalla on käynyt juuri niin. Aikuisena Jonne on alkanut sanoittamaan sijaisperheen merkitystä omaan elämäänsä. Sijoitettu-Instagram-tiliä pitävä Jonne puhuu kokemuksistaan myös julkisesti.
“Vasta aikuisena olen oikeasti tajunnut, mitä olisi ollut, jos en olisi päässyt perhehoitoon ja saanut elämääni näitä mahtavia ihmisiä. Missä olisin tänä päivänä?”, Jonne miettii.
Lapsuuden tapahtumien prosessointi on edelleen osittain kesken. Puhuminen on siinä tärkeä työkalu. Instagram-postaukset ovat keränneet suuren yleisön, ja Sijoitettu-tilillä on liki 18 000 seuraajaa.
Sijaisperheestään Jonne puhuu nykyään porukoina. Hänellä on avain heidän kotiinsa ja mökillä talkoillaan yhdessä. Sijaisperheen merkitys realisoitui entisestään, kun Jonnen äiti kuoli. Sijaisperhe ei korvannut äitiä, mutta se varmisti, ettei Jonne jäänyt menetyksensä kanssa yksin.
Myös Liisa ja Jonne tapaavat edelleen silloin tällöin. Viimeksi he kävivät yhdessä sijaisperheessä muistelemassa sijoitusaikaa. Yhteys säilyi, vaikka elämäntilanteet, työroolit ja yhteydenpidon tiheys vaihtelivat.
Teini-iässä rakennetut turvalliset ihmissuhteet ovat kantaneet. Nyt Jonne rakentaa elämäänsä nuorena aikuisena. Taustalla on iso joukko ihmisiä, jotka kaikki kannustavat “meidän Jonnea”. Siihen voi luottaa.
Sijaisperheeksi?
Perhehoitaja eli sijaisvanhempi avaa paitsi kotinsa ovet myös sydämensä lapselle, joka ei syystä tai toisesta voi asua omassa kodissaan. Lapsi tulee osaksi perhehoitajan perhettä eli sijaisperhettä ja sen yhteistä elämää. Perhehoitajuudesta maksettava palkkio ja kulukorvaukset mahdollistavat sen, että arjessa voi keskittyä ennen kaikkea lapseen ja olla kotona aidosti läsnä.
