Valtakunnallisen Ajoissa kotiin -kampanjan aikana etsitään uusia perhehoitajia lapsille, jotka eivät voi asua omien vanhempiensa kanssa. Kampanjan nimi pysäyttää minut joka vuosi saman kysymyksen äärelle: mitä ajoissa kotiin pääseminen merkitsee lapsen näkökulmasta?
Ajattelen sen merkitsevän sitä, että lapselle löytyy hänen tarpeitaan vastaava, turvallinen koti silloin, kun hän sitä tarvitsee. Mutta se tarkoittaa myös paljon muuta. Lapsen pitäisi saada luoda pitkäaikainen suhde hänestä huolta pitäviin aikuisiin ja kiintyä heihin. Aikuisilla pitää olla mahdollisuus sitoutua lapseen, uteliaisuutta opetella tuntemaan hänet ja halua kulkea hänen rinnallaan niin kauan kuin on tarve. Samalla näiden aikuisten pitää saada tehtäväänsä sellainen tuki, että yhteinen arki voi jatkua myös silloin, kun tulee haasteita.
Lastensuojelussa puhutaan ymmärrettävästi paljon palveluista, päätöksistä, prosesseista ja kustannuksista. Lapsen elämässä on kuitenkin lopulta kyse ennakoitavissa olevasta arjesta ja ihmissuhteista. Siitä, kuka herää hänen kanssaan aamulla, kuka tietää mitä hän pelkää, kuka huomaa hänen mielialansa muuttuneen ja kuka vastaa puhelimeen ja on kiinnostunut hänen kuulumisistaan vielä senkin jälkeen, kun asiakkuus on päättynyt.
Lapsen oikeuden vakaaseen elämään ja pysyviin ihmissuhteisiin tulisi ohjata lastensuojelua nykyistä vahvemmin. Ensisijaisesti meidän tulee tukea lapsen omaa perhettä. Jos se ei riitä, tulee lapsen päästä ensisijaisesti sijaisperheeseen, ellei perhesijoitukselle ole todellista estettä. Lapsuus on ainutkertainen elämänvaihe. Siinä tapahtuneita menetyksiä, katkoksia tai pitkittynyttä epävarmuutta ei voida myöhemmin kokonaan korjata.
Suomessa perhehoidon mahdollisuudet eivät vielä toteudu riittävästi
Perhehoidon asemaa on Suomessa pyritty vahvistamaan pitkään, mutta olemme sen osuuden kanssa edelleen pahasti jäljessä muista Pohjoismaista. Vuonna 2025 kaikista vuoden aikana kodin ulkopuolelle sijoitetuista lapsista 42 prosenttia oli perhehoidossa. Vuoden viimeisenä päivänä huostassa olleista lapsista perhehoidossa asui 53 prosenttia ja laitoksissa 38 prosenttia.
Ruotsissa perhehoidon osuus on yli 70 prosenttia ja Norjassa jopa yli 90 prosenttia kodin ulkopuolelle sijoitetuista lapsista. Suomen ero perhehoidon osuudessa on niin suuri, että meidän on syytä kysyä, miksi perhehoidon osuus on Suomessa jäänyt muita Pohjoismaita pienemmäksi. Meillä on myös oltava rohkeutta tarkastella, kuinka paljon meillä on todellisia esteitä ylitettävänä perhehoidon kasvattamiseksi ja kuinka paljon esteenä olemme me itse: meidän asenteemme, uskomuksemme ja ehkä jopa – epävarmuutemme.
Perhehoito ei tietenkään ole jokaiselle lapselle oikea ratkaisu. Osa lapsista tarvitsee laitoshoidon tarjoamaa rakennetta, moniammatillista osaamista tai huolenpitoa. Samalla meidän on kuitenkin tunnistettava, että liian moni lapsi jää Suomessa ilman mahdollisuutta asua perheessä myös silloin, kun hänen tarpeisiinsa olisi mahdollista vastata riittävästi tuetussa perhehoidossa.
Uusien perheiden rinnalle tarvitaan lupaus tuesta
Ajoissa kotiin -kampanjan aikana kutsumme uusia ihmisiä pohtimaan, voisiko heidän perheessään olla paikka lapselle. Perhehoitajaksi ryhtyvän ei tarvitse olla täydellinen, eikä valmiiksi tarvitse osata kaikkea. Tarvitaan valmiutta oppia, tarkastella omaa toimintaa, tehdä yhteistyötä ja kohdata lapsi ainutkertaisena ihmisenä oman historiansa ja läheistensä kanssa. Samalla yhteiskunnan ja perhehoitoa järjestävien tahojen on annettava oma sitoumuksensa. Kun perhe ottaa vastaan vaativan ja merkityksellisen tehtävän, perheen tulee saada siihen riittävä ohjaus ja tuki.
Jos haluamme Suomessa aidosti vahvistaa perhehoitoa ja päästä lähemmäs muiden Pohjoismaiden tasoa, uusien perhehoitajien rekrytointi on vasta ensimmäinen askel. Tarvitsemme lisäksi laadukasta ennakkovalmennusta, yksilöllisesti suunniteltua säännöllistä ja pitkäjänteistä ohjausta ja tukea, turvallista perhehoitoa lapselle ja perhehoitajien oikeusturvaa vahvistavia käytäntöjä ja riittävästi perhehoitoon perehtyneitä ammattilaisia.
Lopulta kyse on siitä, millaisen lupauksen annamme lapselle. Kykenemmekö tekemään ratkaisuja, joiden tavoitteena ei ole vain selvitä tämänhetkisestä tilanteesta, vaan turvata lapsen ainutkertainen lapsuus ja valmistaa häntä mahdollisimman hyvään ja tasapainoiseen tulevaisuuteen?
Tiia Perämaa
toimitusjohtaja, Avosylin-yhtymä