Kun Jussi ja Jonna ryhtyivät Perhehoitokumppaneiden perhehoitajiksi, yksi asia oli heille alusta asti selvä: heidän kotiinsa voisi tulla teini-ikäinen nuori. Nyt Jussi kertoo, miksi tavallinen arki on kaikkein tärkeintä.
Päätös perhehoitajaksi ryhtymisestä ei syntynyt hetkessä. Vaikka Niemisillä oli pitkä kokemus lastensuojelun sijaishuollosta, perhehoitajuus oli heille uusi asia. He pohtivat pitkään, olivatko he valmiita avaamaan kotinsa sijoitetulle nuorelle ja riittäisivätkö heidän voimavaransa. Nyt takana on vuosi perhehoitajina.
– Jälkikäteen on helppo todeta, että päätös oli oikea. Meille on tullut asumaan upea nuori, Jussi kertoo.
Jussin kanssa keskustellessa yksi asia nousee jatkuvasti esiin: tavallinen arki. Ei hienot menetelmät, diagnoosit tai täydelliset ratkaisut, vaan arkinen ja välillä tylsänäkin toistuva elämä tavallisessa kodissa.
Koti ei ole hoitoyksikkö
Jussille yksi perhehoidon tärkeimmistä lähtökohdista on juuri kodin ja työpaikan välinen ero. Vaikka hänellä on ammatillista kokemusta lastensuojelusta, hän ei halua tuoda työrooliaan kotiin.
– Minulle on ollut alusta asti selvää, etten halua olla kotona ”työ-Jussi”, joka toimii laitosnormien ja -sääntöjen mukaan. Kotona olen perheen isä. Se on eri asia.
Kotona ei eletä kiveen hakattujen sääntöjen mukaan, mutta yhteisiä pelisääntöjä tarvitaan. Niemisille on tärkeää, että sovituista asioista pidetään kiinni. Ennakoitavuus tuo nuorelle turvallisuutta ja samalla opettaa taitoja, joita hän tarvitsee myöhemmin omassa elämässään.
Siksi Niemisten kodissa opetellaan myös niitä kaikkein tavallisimpia asioita. Sukat eivät kulkeudu itsestään pesukoneeseen, roskat roskikseen eikä ruoka ilmesty pöytään ilman, että joku näkee sen eteen vaivaa.
– Kukaan ei perheessä ole vapaamatkustaja. Haluamme opettaa lapsille, että perheessä jokainen osallistuu.
Arjen rajoillakin on tarkoituksensa. Niemisillä tietokoneet ja puhelimet laitetaan kymmenen aikaan pois, jotta seuraavaan kouluaamuun ehditään rauhoittua ja nukkua riittävästi. Se voi kuulostaa juuri siltä, miltä tavallinen perhearki usein kuulostaa: melko tylsältä. Jussin mielestä juuri siinä piilee asian ydin.
Kun nuori tulee viereen, puhelin menee pois
Tavallisen arjen lisäksi Jussi palaa puheessaan yhä uudelleen läsnäoloon. Kun nuori tulee viereen juttelemaan, Jussi laittaa puhelimen pois. Kyse ei ole heidän perheensä säännöstä vaan tavasta ajatella.
– Lapsi ei tule siihen huvikseen. Hän tulee, koska tarvitsee yhteyttä. Silloin aikuisen tehtävä on olla läsnä, kokonaan.
Jussin mukaan juuri tällaiset pienet hetket voivat olla sijoitetulle lapselle suuria. Kokemus siitä, että aikuinen ei katoa, kiirehdi pois tai käännä huomiotaan muualle, rakentaa vähitellen turvallisuutta.
Läsnäolo tarkoittaa myös vaikeiden tunteiden kestämistä. Aikuisen tehtävä ei ole ratkaista kaikkea tai löytää jokaiseen tilanteeseen oikeita sanoja. Joskus riittää, että pysyy vierellä.
– Kun joku, joka ei ole vuosiin pystynyt itkemään, itkee meillä pahaa oloaan, silloin tiedän, että olemme tehneet jotakin oikein.
Aikuisenkaan ei tarvitse olla täydellinen
Niemisten kodissa ei odoteta täydellisyyttä nuorelta, mutta ei myöskään aikuisilta. Virheitä tulee. Välillä tehdään vääriä tulkintoja, sanotaan huonosti tai toimitaan tavalla, jonka myöhemmin huomaa vääräksi. Jussille olennaista on, mitä sen jälkeen tapahtuu.
– Me teemme virheitä niin kuin kaikki ihmiset. Mutta virheen jälkeen voi pyytää anteeksi. Siinä ei ole mitään pahaa. Päinvastoin. Se on tärkeä taito, jonka lapsi oppii aikuisen esimerkin kautta.
Jussi ja Jonna ovat olleet pitkään yhdessä ja jakavat samanlaiset arvot. Se antaa pohjaa myös perhehoitajuudelle. Kaikesta heidänkään ei tarvitse olla keskenään samaa mieltä.
– Jos riidellään, ei tarvitse huutaa. Ei tarvitse tapella eikä olla samaa mieltä kaikesta, kunhan löydetään jonkinlainen kultainen keskitie. Meidän ratkaisumme eivät ole aina oikeita, eikä niiden tarvitse olla. Ne ovat vaihtoehtoja. Ja siksi tämä toimii.
Lasta ei voi tuntea pelkkien papereiden perusteella
Pitkä kokemus lastensuojelusta on saanut Jussin pohtimaan myös sitä, kuinka paljon sijoitettuihin lapsiin ja nuoriin liitetään ennakko-oletuksia. Papereissa voidaan kuvata nuoren taustaa, käyttäytymistä, haasteita ja diagnooseja. Jussin mielestä niiden perusteella ei kuitenkaan voi vielä tietää, millainen ihminen niiden takana on.
– Ehkä eniten harmittaa se, että ihmisiä lokeroidaan. Kukaan ei ole virheetön. Kaikilla on omat taakkansa.
Siksi hän ajattelee, ettei sijoituspäätöksiä pitäisi tehdä liian ohuen tiedon tai pelkkien asiakirjojen perusteella. Nuori pitäisi kohdata ihmisenä ja nähdä myös kaiken kirjatun tiedon taakse.
Jussi pohtii myös sitä, miksi Suomessa erityisesti teini-ikäisten kohdalla ajatellaan helposti laitoshoitoa perhehoidon sijaan. Hänen mielestään perhe voi tarjota monelle nuorelle jotakin sellaista, mitä suuressa yksikössä on vaikea samalla tavalla rakentaa: pysyvän aikuisen, joka huomaa arjen pienetkin asiat. Jussille kyse ei ole vain tämän hetken tukemisesta, vaan myös siitä, mitä nuori kantaa aikuisuuteensa.
– Minä väitän, että se raha, joka sijoitetaan lapseen perheessä, maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin.
Perheenjäsenenä, ei asiakkaana
Ehkä kaikkein vahvimmin Jussin puheessa kuuluu ajatus kuulumisesta. Sijoitettu lapsi ei ole Niemisille kodissa oleva asiakas, vaan perheenjäsen. Ja perheenjäsenyys ei pääty siihen päivään, kun sijoitus joskus päättyy tai nuori muuttaa omilleen.
– Meillä lapsi ei katoa mielestä, vaikka muuttaisi pois. Ovi on aina auki. Ilman rahaa, ilman ehtoja.
Jussilla on myös mielessään kuva tulevaisuudesta. Ehkä nuori tulee joskus myöhemmin jouluksi käymään. Ehkä hän tuo jonain päivänä omat lapsensa Niemisille hoitoon.
– Silloin tiedettäisiin, että on onnistuttu.
Ajatus kertoo paljon siitä, mitä onnistunut perhehoito Jussille merkitsee. Tavoitteena ei ole vain selvitä sijoituksen ajasta tai saada arkea toimimaan. Tavoitteena on rakentaa ihmissuhde, jolla voi olla merkitystä vielä vuosienkin päästä.
Teini ei tarvitse täydellistä perhettä
Entä mitä Jussi sanoisi tavalliselle perheelle, jolla ei ole lastensuojelun ammatillista taustaa mutta joka pohtii, voisiko tarjota kodin teini-ikäiselle?
Hänen mukaansa teini-ikäisen kanssa tärkeintä ei ole ammattilaisuus. Sen sijaan pitää ymmärtää, että suhde teiniin on erilainen kuin pieneen lapseen. Nuori tarvitsee aikuisen, joka pystyy olemaan oma itsensä ja viestimään omalla olemuksellaan, ettei vaikeissakaan tilanteissa ole mitään hätää. Aikuisen täytyy myös kestää sitä, ettei nuorella aina ole hyvä olla.
– Teinien kanssa riittää pitkälle se, että olet oma itsesi sellaisella asenteella, että ei tässä mitään hätää.
Haasteita tulee väistämättä. Jussi kuvaa niitä myrskyiksi, joilta perhehoidossa ei voi kokonaan välttyä. Niiden keskellä aikuiselta vaaditaan myös valmiutta katsoa itseään.
– Kun haasteita tulee, yhdeksäänkymmeneenviiteen prosenttiin vastaus löytyy peilistä.
Siksi perhehoito ei Jussin mielestä vaadi täydellistä vanhempaa tai perhettä, joka osaa kaiken valmiiksi. Se vaatii aikuisia, jotka ovat valmiita kuuntelemaan, oppimaan, joustamaan ja pysymään.
– Perhehoito ei ole helppoa. Myrskyjä tulee aina. Mutta jos perhe uskaltaa olla oma itsensä, kuunnella ja pysyä, se voi olla lapselle se kokemus, joka muuttaa kaiken.
Jussille valinta oman työn ja perhehoidon välillä olisi nykyisen kokemuksen perusteella helppo.
– Jos minun pitäisi valita laitostyön ja perhehoidon välillä, jäisin kotiin empimättä. Tämä on merkityksellisempää.
Valmennukset
Tulevat infotilaisuudet ja valmennukset
Järjestämme sijais- ja tukiperhetoiminnan infotilaisuuksia sekä PRIDE- ja tukiperhevalmennuksia joustavasti eri puolilla Suomea sekä etäyhteyksin. Katso ajankohdat ja tule mukaan!
Ajankohtaista
