Olen nuoresta asti haaveillut kodista, jossa lapset saisivat kokea lämpöä, vapautta ja turvallisuutta samaan aikaan. Sellaisesta kodista, jossa olisi hieman Peppi Pitkätossun talon henkeä, iloa, elämää ja hyväksyntää, mutta kuitenkin turvallisen aikuisen valvovan silmän alla. Erityisesti olen ajatellut lapsia, jotka eivät syystä tai toisesta ole saaneet elämäänsä samanlaisia lähtökohtia, turvaa tai välittämistä kuin mitä itse olen omille lapsilleni pyrkinyt tarjoamaan.
Kun nuorin lapseni tuli täysi-ikäiseksi, ymmärsin, että minulla on edelleen paljon annettavaa. Tunsin vahvasti, että juuri lasten kanssa olen parhaimmillani. Meidän kotimme on aina ollut paikka, jossa on saanut olla oma itsensä. Jokaisella kolmella lapsellani on ollut oma huoneensa ja oma turvallinen tilansa kasvaa. Vuosi sitten eräs ystäväni kysyi minulta ohimennen, olenko koskaan ajatellut sijaisperheenä toimimista. Ajatus jäi heti elämään mieleeni. Pian huomasin täyttäväni erilaisia hakemuksia internetissä ja pohtivani omaa soveltuvuuttani sijaisvanhemmaksi.
PRIDE-matkani alkoi aamupäiväisestä puhelusta
Olin jo lähes unohtanut koko hakemuksen, kunnes eräänä aamupäivänä sain puhelun PKS:n Kirsi Rinta-Möykyltä. Siitä hetkestä alkoi minun PRIDE-matkani. Kirsin lämmin sydän, rauhallinen tapa kohdata ihminen ja hänen aidosti välittävä olemuksensa jättivät minuun heti syvän vaikutuksen. Myös Kirsin valmennusparina toimineen perhehoitaja Minnan viisas, rento ja huumorintajuinen ohjaus auttoi luomaan tunteen siitä, että olin turvallisessa paikassa. Heidän kokemuksensa, ymmärryksensä ja tapansa kohdata ihmisiä ovat kantaneet minua tämän matkan aikana enemmän kuin osasin aluksi edes kuvitella.
Ensimmäinen yhteinen viikonloppu järjestettiin Hämeenlinnan historiallisessa Vanajanlinnassa. Aluksi tunnelma oli hieman jännittynyt ja varovainen. Kukaan ei vielä oikein tuntenut toisiaan, mutta vähitellen ryhmämme alkoi avautua. Yhteiset keskustelut syvenivät nopeasti, ja ympärille syntyi turvallinen ilmapiiri, jossa uskalsi puhua myös vaikeista ja kipeistä asioista. Tiedon määrä oli valtava, mutta yhdessä asioita pohtiessa ne alkoivat hahmottua aivan uudella tavalla. Samalla ymmärsin, kuinka moniulotteisesta ja vastuullisesta tehtävästä sijaisvanhemmuudessa todella on kyse.
Yhteiset keskustelut syvenivät nopeasti, ja ympärille syntyi turvallinen ilmapiiri, jossa uskalsi puhua myös vaikeista ja kipeistä asioista.
PKS:n PRIDE-valmennuksen osallistuja
Epävarmuus ja monenlaiset tunteet ovat osa matkaa
Vanajanlinnan viikonlopun jälkeen mieleeni jäi kuitenkin voimakas suru. Suru niiden lasten puolesta, joilla ei ole turvallista kotia, välittäviä vanhempia tai ihmisiä, jotka kykenisivät tarjoamaan heille pysyvyyttä ja turvaa. Ajatus siitä, että pienet lapset voivat joutua kokemaan turvattomuutta, kosketti minua syvästi. En niinkään epäillyt omaa pärjäämistäni, vaan enemmänkin sitä, miksi yhteiskunnassamme on tilanteita, joissa lapsi joutuu jäämään ilman sitä perusturvaa, jonka jokainen lapsi ansaitsisi syntymästään asti.
Mietin myös paljon sitä, miltä lapsesta tuntuu joutua vaihtamaan kotia ja elämäntilannetta. Se herätti minussa pelkoa ja epävarmuutta. Välillä jopa ajattelin luopua koko prosessista. Seuraavan viikonlopun aikana Tampereella ajatukseni kuitenkin alkoivat hiljalleen selkiytyä. Huomasin, etten ollut yksin tunteideni kanssa. Muillakin ryhmäläisillä oli samanlaisia pelkoja, kysymyksiä ja epävarmuutta. Juuri vertaistuki, yhteinen huumori ja avoimuus auttoivat ymmärtämään, että vaikeiden tunteiden äärellä oleminen kuuluu tähän matkaan.
Valmentajat kulkevat rinnalla koko matkan ajan
Matkani meinasi myöhemmin keskeytyä myös arjen velvollisuuksien vuoksi. Jouduin jäämään pois yhdestä viikonlopusta, ja jälleen mieleeni nousi epävarmuus siitä, olenko varmasti oikea ihminen tähän tehtävään. Samalla kuitenkin ajatus siitä, että voisin olla jollekin lapselle se puuttuva turvallinen aikuinen, alkoi vahvistua sisälläni yhä enemmän. Ajatus siitä, että voisin tarjota lapselle lämpöä, rakkautta, turvaa ja välittämistä, tuntui lopulta vahvemmalta kuin pelkoni.
Tuossa vaiheessa Kirsi jälleen soitti minulle. Hän muistutti minua siitä, että minussa on paljon vahvuuksia ja potentiaalia. Hän muistutti myös siitä, ettei täydellisyyttä odoteta keneltäkään. Tietenkin minussa on myös keskeneräisyyttä, liiallista tunteellisuutta ja toisinaan kärsimättömyyttä, mutta ehkä juuri inhimillisyys tekee ihmisestä aidosti kykenevän ymmärtämään myös toista ihmistä.
PRIDE on matka omaan itseensä
PRIDE-matkan lähestyessä loppua, huomaan katsovani kaikkea paljon rauhallisemmin kuin alussa. Tämä matka on laajentanut omaa ymmärrystäni valtavasti. Olen oppinut näkemään asioita monesta eri näkökulmasta ja ymmärtämään paremmin lasten tarpeita, tunteita ja elämäntilanteita. Kaikkein tärkeimpänä olen kuitenkin ymmärtänyt sen, että jokainen lapsi ansaitsee tulla nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi.
Vaikka loppukeskustelu on vielä edessä, en enää tunne samanlaista epävarmuutta kuin matkan alkuvaiheessa. Tunnen enemmän kiitollisuutta, rauhaa ja toivoa. Ehkä juuri ne hetket, jolloin olen epäillyt itseäni eniten, ovat lopulta vahvistaneet minua kaikkein eniten. Tämä matka ei ole ollut vain valmennus sijaisvanhemmuuteen, vaan myös matka omaan itseeni, omiin arvoihini ja siihen kutsumukseen, joka on kulkenut mukanani jo nuoruudesta asti.
Tämän tekstin on kirjoittanut PKS:n PRIDE-valmennuksen osallistuja.
Keskinen Suomi
Kirsi Rinta-Möykky
Sosiaalityöntekijä, PRIDE-valmentaja
Valmennukset
Tulevat infotilaisuudet ja valmennukset
Järjestämme perhehoidon ja tukiperhetoiminnan infotilaisuuksia ja valmennuksia joustavasti eri puolilla Suomea sekä etäyhteyksin. Katso ajankohdat ja tule mukaan!
