Julkaistu 13.5.2026

Eteläsuomalaisen pikkupitäjän keskellä seisoo keltainen puutalo. 150-vuotisen historiansa aikana rakennus on toiminut tyttöjen kansakouluna sekä kunnantalona. Tänä päivänä talossa asuu Keinosten perhe.

Torstaiyön kohtaamisesta yhteiseen unelmaan

Petran ja Juhon tiet kohtasivat lokakuisena torstaina Helsingin yöelämässä. Juhon kanssa sattumalta juttusille päätynyt Petra oli päättänyt, ettei tapailisi hetkeen ketään. Niinpä hän päätti puheillaan avioliitosta, lapsista ja pitkäaikaisesta haaveestaan toimia perhehoitajana pelotella vastaan tulleen miehen pois. Juho kuunteli hetken ja totesi, että hänelläkin oli ajatuksia, jotka hän halusi sanoa ääneen: hän haaveili vanhasta isosta puutalosta, jonne koko perhe mahtuisi.

Tuon yön aikana nykyinen aviopari sopi, millaisen elämän he haluavat. Siitä lähti rakentumaan matka, joka kuljetti parin yhteenmuuton kautta unelmatalon ostoon ja lopulta PRIDE-valmennukseen. Yhteinen määränpää oli selvä alusta asti: elämä, johon mahtuu biologisia lapsia ja sijoitettuja lapsia rinnakkain, yhtä tärkeinä.

Keinosten perheessä lämpö ja rajat kulkevat käsi kädessä

Tänä päivänä Keinosten perheeseen kuuluu kolme sijoitettua lasta sekä perheen biologinen, kolmen kuukauden ikäinen tyttövauva. Lasten lisäksi perheeseen kuuluu kaksi koiraa ja kolme kissaa, jotka ovat Juhon mukaan myös kaikki yhtä tärkeitä. Eläimet toimivat erinomaisena jäänmurtajana uuden sijoituksen alkaessa, sillä usein lapset lämpenevät ensin niille.

Petran mukaan eläinten lisäksi alussa tärkeintä on ruoka. Kun perheen kolme lasta aikoinaan tulivat, Petra meni lähikauppaan ja täytti kärryt ääriään myöten. Hän halusi varmistaa, että jokaiselle lapselle on jotain.

Arjessa Juho tuo ryhtiä ja rajat, Petra lämmön ja keskustelun. Roolit eivät kuitenkaan ole kiveen hakattuja, ja moni ennakko-oletus on mennyt nurin. Petra naureskelee, että hän luuli alkuun olevansa kotona se tiukempi kasvattaja. ”Kyllä se Juho lopulta on se johdonmukainen. Minä olen se, joka lipsuu esimerkiksi teinin ruutuajoista.” Pariskunnalle on tärkeintä, että lapsi kokee tulevansa kuulluksi, ja että vaikeistakin asioista keskustellaan ikätason mukaisesti.

Koti, jossa oli tilaa unelmille – ja kumppani, joka auttoi toteuttamaan ne

Pari vuotta seurusteltuaan pariskunta päätti, että aika oli kypsä. Helsinki jäi taakse, kun Petra ja Juho ostivat ensiasuntonsa, vanhan 400-neliöisen puutalon pikkukylästä keskeltä maaseutua. Juho selvitti seuraavan PRIDE-valmennuksen aloitusajankohdan heti, kun suurimmat muuttolaatikot oli saatu purettua, ja valmennus alkoi seuraavana syksynä.

Petra ja Juho valmistuivat perhehoitajiksi, mutta heidän toiveensa aloittaa pitkäaikaiset sijoitukset herätti keskustelua siitä, mikä olisi heidän perheelleen sopivin ajoitus. Esillä oli ajatus, että sijoitusten vastaanottamisen voisi aloittaa vasta biologisen lapsen syntymän jälkeen. Ajatus tuntui Keinosten mielestä väärältä. ”Meille biologiset lapset ja sijaisperheenä toimiminen ovat aina olleet samalla viivalla. Jos jompikumpi näistä olisi jäänyt toteutumatta, olisi ollut vaikeampi hyväksyä se, ettei meistä tulisi perhehoitajia.”

Petra ja Juho eivät tyytyneet odottamaan, koska biologisen lapsen syntymä ei ollut heille itsestäänselvyys. Ratkaisu löytyi Perhehoitokumppaneilta, jonka kanssa ajatusmaailmat kohtasivat jo ensitapaamisella. Pariskunnasta tuntui, että joku oli heidän puolellaan, ja päätös ryhtyä PKS:n perheeksi oli helppo.

PKS on tarjonnut perheelle sellaista tukea, jota Petra ja Juho eivät edes tienneet tarvitsevansa, mutta joka on lopulta ollut elinehto heidän perhehoitajuusmatkalleen. ”Kun haasteita tulee, niin rinnalla on joku, joka tietää lait ja osaa puhua sosiaalityöntekijöiden kieltä. Toimii ikään kuin puskurina siinä välissä.” Jokaiselle perhehoitajaperheelle nimitetään PKS:stä oma vastuutyöntekijä. Juho muistelee: ”Alkuun mietittiin, että kuka tämä tyyppi oikein on ja miksi se soittelee meille. Aika äkkiä me tajuttiin, että hän on meille korvaamaton tuki.”

Surun keskelle saapui arki, joka kannatteli

Lastensuojelussa puhutaan paljon siitä, miten perheet auttavat sijoitettuja lapsia. Ajatus siitä, että sijoitetut lapset voivat auttaa myös perhettä, tuntuu jopa vieraalta.

Keinosten perheeseen on tullut lapsia sellaisissa elämän käännekohdissa, joissa pariskunta on kohdannut suurta surua ja menetystä. Petran mielestä lapset ovat kuitenkin tulleet parhaaseen mahdolliseen aikaan, sillä vaikka heidän tehtävänsä on auttaa lapsia, ovat lapset auttaneet heitä pysymään kiinni arjessa ja elämässä. Hän tiesi, että oli tsempattava ja keskityttävä lasten hoitamiseen ja heidän rankkoihin taustoihinsa. ”Arkea tarvitaan, jotta elämä voi jatkua. Siinä mielessä lapset ovat olleet hengenpelastajia.”

Perhehoito on kaikkea sitä, mitä ei mainosteta – ja silti kaiken arvoista

Keinosille perhehoito ei ole tarvetta pelastaa ketään. ”Me olemme yksi palanen heidän elämässään, ja meidän tehtävämme on pitää ne kaikki muut palaset mahdollisimman ehjänä ja kasassa. Mutta lapset pelastavat lopulta itse itsensä”, Petra sanoo.

Perhehoitajuus on heille elämäntapa, joka tuo arkeen rutiineja ja merkityksellisyyttä. ”Joskus sitä miettii, että olisipa aamu ilman että kukaan tarvitsee minua. Mutta en minä koskaan vaihtaisi takaisin siihen elämään, jossa olimme vain kahdestaan”, Petra hymyilee. ”Mitä me edes teimme silloin kahdestaan tässä isossa talossa? Ei varmaan ainakaan mitään järkevää”, Juho lisää.

Perhehoito on myös paljon sitä, mitä ei mainosteta: ruutuajasta ja vihannesten syömisestä väittelyä sekä oksennuksen siivoamista keskellä yötä, kun lapsi sairastuu yllättäen. Juho sanoo, ettei odota mitään kiitosta rajojen vetämisestä, avusta tai tuesta. ”Odotan, että 10–15 vuoden päästä he kiittävät. Perhehoito on pitkää peliä.”

Perhehoito, kuten jokaisen perheen arki, ei ole aina helppoa. Silti kun koko perhe istuu ruokapöydän ääreen ja lapset kertovat koulupäivästään, pariskunta ajattelee: ”Voi että, tätä elämää me saadaan elää.”

Tilaa monenlaisille perheille

Petra ja Juho antavat lopuksi kolme neuvoa perhehoitajuutta harkitseville:

1. Ole rehellinen itsellesi.
PRIDE-valmennus on matka, jonka aikana saa pohtia, onko tämä oma juttu. Toiset toteavat, ettei ole, ja se on täysin ok. Tärkeintä on löytää rohkeus lähteä kokeilemaan.

2. Älä tee eroa biologisten ja sijoitettujen lasten välille.
Jos lähdet perhehoitajaksi sellaisella asenteella, tämä ei ehkä ole oikea tehtävä sinulle. Petran sanoin: ”Perheeseen tulee uusia jäseniä – osa tulee minusta ja osa ovesta. Niillä mennään, ja jokainen on osa meidän perhettä.”

3. Asenne ratkaisee.
”Mietimme usein, että onko meillä vaan käynyt hyvä tuuri lasten kanssa, kun mitään merkittäviä haasteita ei ole tullut vastaan. Pikkuhiljaa olemme ymmärtäneet, että kyse taitaa olla enemmän perhehoitajan omasta asenteesta.”

Pariskunta toivoo, että kuva perhehoitajista monipuolistuu. ”Me olemme tatuoituja, rokkikeikoilla juoksevia, nuorehkoja perhehoitajia. Tässä tehtävässä on tilaa monenlaisille perheille.” He korostavat, että PRIDE-valmennukseen lähteminen ei ole vielä päätös ryhtyä perhehoitajaksi, vaan siellä se pohdinta tehdään. ”Jos on pienikin kiinnostus, niin kannattaa lähteä kokeilemaan.”