Julkaistu 20.8.2021

Naputan hermostuneesti sormilla pöytää. Nousen ylös. Juon vettä. Otan kahvia. Katson kelloa. Minuutti vasta mennyt edellisestä kerrasta. Menen vessaan. Kohennan hiuksia. Laitan taas huulikiiltoa. Katson kelloa. Kaksi minuuttia mennyt edellisestä vilkaisusta. Katson WhatsAppia, selaan pikaisesti IG:n. Katson kelloa. Kolme minuuttia mennyt. Menen keittiöön. Katson seinäkalenteria. Tälle päivälle on merkintä sinun ensitapaamisestasi. Kurkkaan jääkaappiin. Vilkaisen kelloa. Neljä minuuttia on mennyt. Vihdoin sanon miehelleni, eikö voida jo lähteä, käydään matkalla, vaikka kahvilla jossakin.

Tältä se näyttää täältä aikuisen näkökulmasta, kun lähtö lapsen luo jännittää. Niin! Myös me sijaisvanhemmat jännitämme.

Minä olen perheessämme se, jonka jännitys näkyy eniten, ravaan edestakaisin ja katselen minuuttien kulumista. Huokailen äänekkäästi. Mieheni jännittää myös, mutta maltillisemmin.
Olen joskus miettinyt mikä siinä niin jännittää. Ehkä se millaisen mielikuvan olen luonut lapsesta, eikä se pidä lainkaan paikkansa. Mitä jos lapsi ei olekaan lainkaan sellainen kuin kuvittelin – toki ei sillä taida olla väliä. Mitä jos en saakaan sanaa suustani tai sanon jotain todella typerää? Tai mieheni sanoo.

Sekin mietityttää, kuinka lapsi jännittää meitä. Mitä jos lapsi onkin todella vastahakoinen tapaamisessa, eikä puhu mitään? Mitä jos hän vain itkee, alan minäkin itkeä? Mitä jos hän ei pidäkään meistä lainkaan? Mitä jos minä en pidä?

Yleensä olemme vieneet ikätasoisesti jotakin tuliaisia. Olemme olleet yhteydessä kriisiperheeseen, kysyneet mitä voi viedä. Otamme myös valokuvia perheestämme, kodistamme ja koirista.

Meillä on ollut hyvin erilaisia ensitapaamisia eri paikoissa. Kerran menimme tapaamaan siskoksia kriisiperheeseen, jossa he olivat olleet kuukauden. Tyttö katseli meitä uteliaasti ja vastaili reippaasti kysymyksiimme. Poika ei katsonut meihin, eikä oikein edes vastannut mitään, mutta potki minua pöydällä alta nilkkaan. Tyttö halusi kuulla lisää koiristamme ja omasta tulevasta huoneestaan. Poika itsepintaisesti heilutti varpaitaan kohti nilkkaani. Toisella tapaamisella menimme Korkeasaareen, tyttö lähti iloisesti rupatellen mukaan. Poika kieltäytyi lähtemästä. Kolmannen kerran tavatessamme, olimme meillä. Tyttö oli innoissaan tutkimassa tulevaa huonetta, hän saisi vihdoin oman huoneen. Sain katsekontaktin myös poikaan, kun kysyin, mennäänkö rakentamaan legoista jotakin.

Kerran menimme uuden lapsen luokse nuorisokotiin ensitapaamiselle. Meillä on jälleen mukana pieni tuliainen ja valokuvia. Niistä valokuvista meillä riittikin puhuttavaa. Siitä millainen talomme oli, oliko pitkäkin matka kouluun, entä oliko omaa pihaa. Koiria, voi ihania koiria! Hän rakasti hurjasti eläimiä. Lapselta kysyttäessä, onko vielä jotain mitä hän haluaa tietää, kysyi hän: Mitä jos farkkuihin tulee vaikka reikä, onko mahdollista saada uusia? Entä saako hän pitää huoneen ovea kiinni?

Yhden lapsen kanssa muistan, että olimme sopineet lyhytaikaisen perheen sijaisäidin kanssa, että haemme heidät ja menemme yhdessä kahvilaan. Näin se olisi helpompaa lapselle. Mieheni meni eteen tuon sijaisäidin kanssa ja minä lapsen kanssa takapenkille. Sanoin varovaisen hein ja istuuduin hänen viereensä. Toimme sinulle tämän ja ojensin hänelle kirjan, jossa oli piirtämiseen erilaisia vinkkejä. Hän harrasti piirtämistä. Lapsi otti tuon kirjan, painoi sen rintaansa vasten ja oli ihan hiljaa. Yritin varovaisesti kysyä häneltä jotakin, lapsi vain tuijotti minua, eikä sanonut sanaakaan. Kahvilassa yritin jälleen kysellä hänen mieliasioitaan, hän vain tuijotti minua. Kertoilin kodistamme ja koirista. Hän oli hiljaa. Minäkin hiljenin hämmennyksestä. Mietin miksi hän ei vastaa minulle, hän ei tunnu kuitenkaan vihamieliseltä. Hän söi kakunpalaansa ja vain tuijotti.

Vihdoin hän avasi sanaisen arkkunsa ja kysyi. Oletko koskaan kuullut Remusta? Ai kenestä, kysyin? Hurriganesin laulajasta. Olin toki. Oletko huomannut kuinka hän soittaa rumpuja keskittyneesti, kuitenkin aika huonosti, tyttö kysyi. Entä oletko kuullut koskaan Beethovenin viidettä sinfonia? Entä tiesitkö, että hän oli kuuro? Mitä mieltä muuten olet Marvelin elokuvista? Näin sain häneltä pitkäksi aikaa kysymyspatterin, johon epätoivoisesti yritin vastata.

Jokainen näistä lapsista yllätti minut ihan eri tavoin. Mielikuvani heistä ei pitänyt juuri lainkaan paikkansa, vaikka olin saanut esitietoja heistä. He ihastuttivat ja järkyttivät minua tavallaan. Ihastuttivat vain olemuksellaan, mutta järkyttivät siitä, millaisen väärän mielikuva olin luonut. Vuosien saatossa olen yrittänyt olla luomatta minkäänlaista mielikuvaa kenestäkään lapsesta tai heidän perheestään. Niin on parasta. Ja toki jokainen saa olla millainen haluaa, ei siitä ole kysymys. Ehkä joskus tuo ihmismieli yrittää saada omaa jännitystä purkautumaan siihen, että yrittää luoda kaikenmoisia mielikuvia.

Ja ethän vain kuvittele, että kukaan heistä olisi ollut pettymys, ei lainkaan. Minun mielikuvitukseni vain laukkasi.

—

Mihin askeleet johtavat?
Jännittävään tuntemattomaan.
Taakse jää menneisyys.
Kohti tulevaa.
Lupauksena lohduttava valo
Valo näkee sinut
kauniina elämän polkuna.
Kelpaat.
Olet odotettu.

—

Minna
Perhehoitaja