Kesämuistoja

Julkaistu 5.9.2022

Istun nuotiolla. Käännän kasvoni aurinkoon. Nautin kesäaamusta ja auringonsäteistä, juon kahvia kolmekymmentäviisi vuotta vanhasta pahkakuksasta.  On hiljaista, teini nukkuu vielä. Miten kaunis voikaan luontoäiti olla! On niin tyyntä, vesilinnut pitävät omaa ääntään. Koira istuu vieressäni, toivoen saavansa jotain hyvää. Yhtäkkiä hiljaisuus rikkoontuu. –Onks kahvii, riippukeinusta huudetaan.

Lähdimme eräänä kesäpäivänä teinin kanssa maastoon samoilemaan ja yöpymään riippukeinussa. Olimme päättäneet lähteä iltapäivällä liikkeelle, sillä ajamista oli edessä melkein pari tuntia. Sen jälkeen piti matkata vielä jalan, ennen kuin olisimme yöpymispaikassamme. Ja riippukeinujen paikoilleen laitto veisi sekin aikaa.

Mutta. Ensin teini nukkui puolille päivin. Sitten hänellä ei ollut mitään kiirettä, kun sanoin, että olen tehnyt listan mitä pitää ottaa mukaan. Hän voisi käydä hakemassa varastosta rinkan ja makuupussit sekä riipparit.  –Joo joo, oli vakiovastaus, kun kehotin toimimaan.

Olin itse koonnut jo ea-tarvikkeet, ruokailutarvikkeet ja laskenut kuinka paljon tarvitsisimme vettä. Teiniä ei edelleenkään kuulunut, eikä näkynyt. Menin hänen huoneensa ovelle ja karjaisin NYT! Olin ärsyyntynyt, sillä nimenomaan teini itse oli halunnut maastoon yöksi. Mutta enää ei kiinnostanutkaan.

Vähitellen teini tuli huoneestaan kuulokkeet korvillaan. –Niin mitä minun pitikään hakea?
Nielaisin kiukkuni ja muistutin rinkasta ja makuupusseista. Totesin vielä tyynesti, että keittiössä on lista, mitä muutakin pitäisi hakea. Hetken päästä hän tuli ja kysyi, mitkä makuupussit. Huokaisin, teinin keskittymiskyky oli tänään hukassa. –Ota ne kolme paksuinta, äyskäisin. Jälleen hän tuli kysymään, oliko ne nämä. Mukana oli kaksi ohuinta ja yksi paksu pussi. –Luitko lainkaan mitä niissä pusseissa lukee?
No en, oli vastaus.

Alamme pakata. –Katso, että kaikki menevät muovipusseihin, minigrip-pusseihin tai jätesäkkeihin, jotta tavarat säilyvät kuivina, jos sataa, sanon. –Mitä jos ei sada? Katson teiniä, hymähdän. Aina on hyvä varautua. Trangia ja ruuat alimmaksi. Sytysneste sivutaskuun. Ea-tarvikkeet ylimmäksi helpoiten saatavaksi. –Onhan tulitikuille pikkupussi? –Ai miks? –No jos alkaa sataa vettä, sanon kiukustuneena ja tuijotan teiniä. Tekisi mieleni kiroilla. Missä korvat, ajattelen, tai järki.

Ajamme vaiti. – Tiedätkö kuinka mua ärsyttää, kun lorvit juuri silloin, kun pitää lähteä, kysyn. Hiljaisuus. –Ostin meille uudet energiajuomat, ne ovat takapenkillä, viitsitkö ottaa ne? Teini kääntyy taaksepäin ja kaivelee ostoskassia. –Hei kiitti, tää näyttää hyvälle. En osta yleensä kuin todella harvoin energiajuomia, ehkä pari kertaa vuodessa. Ei teini itsekkään. Tämä on ilmeisemmin minun yritykseni lepyttää toista, kun murisin hänelle.

Teini on hyvä kartturi. Päädymme vihdoin laavulle lähtevälle parkkipaikalle. Siellä on todella paljon autoja. Päätämme, että etsimme toisen paikan, jossa olisi vähemmän ihmisiä. Jotenkin korona-aikaan ja sen jälkeen tuntuu, joka paikassa olevan täyttä. Karttaa lukiessamme löydämme järven rannalta toisen laavun. Ajamme vielä parikymmentä kilometriä. Auto parkkiin, rinkat selkää, koira hihnaan ja menoksi. Ensimmäiset kymmenen minuuttia kuljemme hissukseen. -Kumpaan suuntaan, kysyn ja katsomme karttaa yhdessä. –Mä lähtisin oikealle, teini sanoo. Menemme hänen ehdottamaan suuntaan ja tulemme pitkospuille. Minä inhoan niitä, ne ovat sateen jälkeen liukkaat. Emme edelleenkään puhu paljoa, kuljemme vain eteenpäin.

Saavumme laavulle, jossa joku perhe lopettelee grillaamista ja kyselee sammuttavatko he nuotion vai käytämmekö sitä. Sanon, ettei tarvitse sammuttaa, me käytämme sitä, kunhan saamme yöpymispaikan kuntoon. Perhe lähtee, jäämme kahden.

Etsimme rannasta yöpymispuut ja alamme kiinnittää naruja. Ja kuin yhdestä suusta alamme puhua. –Olipa kiva…  –Anteeksi kun…  –Sano sinä.  –Eiku sano sä. Sanon, että oli todella kiva lähteä kaksin teinin kanssa yön yli reissuun. –Ja tää paikka on aivan ihana.  Teini myötäilee sanojani ja pyytää vielä anteeksi, kun sluipaili silleen päivällä. –Kyl mä halusin lähtee, en vaan meinannut saada itsestäni taas irti. –Tiedän, sanon hiljaa. –Ja olen pahoillani, kun sillain ärsyynnyin. –Ei se mitään, onhan se varmaan ärsyttävää, kun toinen vaan kuppaa ja ei saa mitään aikaiseksi.

Teinillä on vaikeuksia aloittaa asioita ja vaikeuksia keskittymiskyvyssä, joille hän ei aina voi mitään. Välillä se tekee meidät sijaisvanhemmat hulluiksi, kun ei jaksaisi. Sitten taas rauhoittelen itseäni ja muistuttelen, että kyllä se siitä.

Yöllä makaamme omissa riippareissamme ja kuuntelemme vesilintujen äänekästä kinastelua ja kalojen hyppelyä. –Hyvää yötä nuppu, olet tärkeä.  –Samoin, öitä.

Tämä – jos mikä – on voimauttavaa perhehoidossa, yhteinen jaettu hetki. Ärtymyksestä hyvään mieleen, tasapuolista peiliin katsomista. Nyt on hyvä.