Olenko riittävä äiti?
Julkaistu 8.5.2026
Tiesin heti, kuinka toimia
Kun sain esikoiseni, en ollut pitänyt kertaakaan aikuisiällä lasta sylissäni. Pelkäsinkö, kuinka selviän? Jännittikö onnistumiseni äitinä? Ei. Siinä samassa, kun lapsi hengitti omilla keuhkoillaan, tiesin, kuinka toimia. Osasin tulkita lasta pienestäkin äännähdyksestä, tiesin milloin oli nälkä, milloin väsy ja milloin tarve vaihtaa vaippa. Vauvan kasvaessa tuli itkupotkuraivareita, huonosti nukuttuja öitä liikeratojen lisääntyessä ja hampaiden puhjetessa sekä karmeita kurkunpääntulehduksia. Jotenkin sitä vain selvisi ja jaksoi eteenpäin pienilläkin yöunilla, vaikka lapsia oli jo useampikin. Alkoi työt ja välillä tuntui siltä, että ihanaa päästä töihin huilaamaan, mutta oli se kuitenkin aina upeaa, kun lapset juoksivat syliin päiväkodista haettaessa.
Lasten koulu alkoi, sekin meni mukavasti – kavereitakin löytyi heti. Myös erilaiset harrastukset alkoivat kiinnostaa ja lapset pääsivät niitä kokeilemaan toiveidensa mukaan ja valitsemaan lempparilajin.
Sitten tuli murrosikä, se tuli ja se meni. Tuli aikuisuus, lapset muuttivat pois omiin koteihinsa, nuorin jo 16-vuotiaana. Sitten alkoi tyhjyys. Ensiksi oli hienoa, kun saatiin olla kahdestaan miehen kanssa kotona, mutta aika pian aloin kaivata niitä juttutuokioita koulupäivistä, kertomuksia harrastuksista ja muutenkin uutisia nykynuorten elämästä. Lapsuus ja nuoruus meni niin nopeasti, aivan liian nopeasti!
Jälkeenpäin olen miettinyt, että teinkö riittävästi?
Välillä jälkeenpäin olen miettinyt, että teinkö riittävästi? Vai olinko vain robotti, joka teki koko ajan jotain, mutta enemmän ja paremmin olisin voinut tehdä? Saiko lapset huonoja vaikutteita, kun koti oli joskus todella sotkuinen ja vaatteet banaanissa? Entä mitähän lasten kavereiden vanhemmat ajattelivat, kun kuulivat, että meillä syötiin välillä valmisruokia? Kyselinkö tarpeeksi lapsilta heidän elämästään? Annoinko tukea ammatinvalinnalle?
Miksi minä, ja varmasti niin moni muukin äiti, on kriittinen tekemiselleen joko jo silloin, kun vauva ei ole vielä syntynyt, silloin, kun lapset ovat pieniä tai viimeistään silloin, kun lapset ovat jo aikuisia? Miksi emme taputa itseämme ja sano: ”Hyvin kasvatettu, hienoa!”? Jokainen äiti on kullanarvoinen juuri sellaisena, mitä jaksaa olla. Maailma on kuitenkin muuttunut niin paljon viime vuosien aikana, että nyt ei saisi asettaa yhtään paineita itselle eikä muille – ei ainakaan pienten lasten äideille.
Älä neuvo, älä varoittele
Kun kuulet, että joku odottaa esikoistaan, niin älä neuvo tekemään sitä ja tätä, älä varoittele kaikesta mahdollisesta vaan tue ja sano, että ”kaikki hoituu kyllä omalla painollaan”. Kerro myös, että lapsi ei välitä, ovatko ikkunat puhtaita vai likaisia, ja valmisruoat ovat todella hyviä.
Ollaan inhimillisiä itsellemme, rakastetaan ja nautitaan äitiydestä, vaikka välillä se on todella rankkaa!
Kirjoittajana PKS:n perhe nimimerkillä Kolmen äiti