Julkaistu 3.10.2021

Totiset silmäsi suuntautuvat minuun kysyvinä. Luulen kysymyksesi koskevan lapsiasi. Pidäthän heistä huolta? Näin olisit kysynyt, jos olisit rohjennut.

Rinnakkaisvanhemmuus ei aina ole itsestään selvää, eikä yhteistyöhön puolin tai toisin heti kyetä. Taustalla voi olla paljon häpeää ja surua, jonka käsittely on kesken. Joskus molemmilla osapuolilla voi olla vaikeuksia luoda rakentavaa yhteistyötä lapsen parhaaksi, aitoa rinnakkaisvanhemmuutta. Voi olla epäluuloja, kateutta, kaunoja tai luottamuksen puutetta.

Itse olen lähtenyt tuota puuttuvaa luottamusta rakentamaan pienin askelin, eikä se aina ole ollut helppoa. Yritin monta kertaa luoda tuota luottamusta ihan vain puhumalla, mutta huomasin, ettei se riittänyt. Välillä mietin, oliko minussa tai käytöksessäni jotain mikä aiheutti sen, ettei biovanhempi selkeästi luottanut minuun eikä päästänyt lainkaan lähelle. Sain häneltä vain lyhyitä vastauksia, jos lainkaan. Ehkä se olinkin minä, ehkä kuvittelin olevani parempi kuin hän. Mikä minä olin tuomitsemaan kenenkään elämää?

Mietin, miten saisin suhdettamme rakennettua ja päätin pyytää häntä viettämään aikaa yhdessä, jotta oppisimme tuntemaan toisiamme. Sovimme lähtevämme valokuvausretkelle luontoon. Kysyin häneltä, voinko kuvata häntä samalla, kun olemme luonnossa. Se sopi hänelle. Tapasimme kuvauksen ja retkeilyn tiimoilta kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla kuvatessani hän käänsi minulle usein selkänsä. Tuolla kerralla emme myöskään paljoa vielä jutelleet, vain kävelimme ja nautimme luonnosta. Sen verran hän kertoi, että pitää luonnosta, saa sieltä voimaa ja haluaa opettaa lapsilleenkin, miten luonnossa liikutan. Se tuntui hyvältä, sillä itsekin pidän luonnosta ja mielelläni kuljen siellä lasten kanssa.

Toisella kertaa juttelumme syveni, kun kysyin, mitä hän toivoo minulta sijaisäitinä. Hän halusi minun ymmärtävän, että hän rakastaa lapsiaan kovasti. Tietenkin ymmärsin sen, mutten ollut tajunnut näyttää sitä tai kertoa siitä hänelle. Nyt ensimmäistä kertaa puhuimme asiasta ääneen ja minun oli helppo sanoa hänelle, etten missään tapauksessa kuvittele ottavani hänen rooliaan. Hän on aina heidän äitinsä numero yksi, minä toimin hänen sijaisenaan, nyt kun hän ei siihen kykene. Tuota keskustelua käydessämme itkimme yhdessä. Tämän keskustelun jälkeen hän asettui kuvattavakseni ihan eri tavalla. Hän katsoi suoraan linssiin, katseessa oli orastavaa luottamusta.

Tuon toisen kerran jälkeen juttelimme välillä puhelimessa ja hän kertoi toiveistaan. Hän oli lapsensa huostaanotolle menettänyt äiti, mutta hän oli muutakin. Hän oli tavallinen ja kokonainen ihminen. Hän koki syvää häpeää ja kipua, kun lapset eivät saanet asua hänen kanssaan. Hän halusi silti, että häntä kohdellaan myös ihmisenä, ei vain lapsensa menettäneenä. Kuuntelin häntä, ymmärsin häntä, itkin hänen vuokseen. Hänellä oli oikeus tuntea näin. Pidäthän heistä huolta, hän kysyi. Lupasin tekeväni parhaani.

Tänä päivänä juttelumme on avoimempaa, hän uskaltaa kertoa toiveistaan lasta koskien, minä omistani. Hän on hyväksynyt sen, että lapset ovat meillä. Hän, on sen jopa sanoittanut ääneen. Yksi lapsista on jo lentänyt pesästä ja me olemme yhdessä hänestä ylpeitä.

Sain luottamuksen häneltä. Minun tehtäväni oli kasvattaa, suojella ja rakastaa hänen lapsiaan hänen kanssaan. Unohtamatta, että Hän on lapsille aina ykkönen ❤

Perhehoitaja Minna