Yksi näkökulma perhehoitajuuteen

Julkaistu 19.11.2023


Samperin samperi, eikö tänään mikään voi mennä hyvin? Vedän takin niskaan ja painun ulos ovesta pamauttaen sen turhankin lujaa kiinni.

”Eikä, mulleko? Ootko tosissasi?” Kysyn, kun nuori ojentaa minulle lahjan syntymäpäivänäni.

”Poliisista päivää. Olisikohan rouva X puhelimessa?” Sydämeni jätti yhden lyönnin väliin. Mitä nyt tapahtuu?

Minna, voisitko lähtee mun kaa yhteen konserttiin? Ois kiva viettää aikaa kaksin.

Sä oot paskin sijaisäiti ikinä! En halua asua täällä.

Sain kirjeen sijaislapseltamme: ”Minna on ihana, kiltti, hyvä laittamaan ruokaa, osaa lukea hyvin iltasatuja. Olet minulle rakas.”

Sain viestin lapsen vanhemmalta: ”En ikinä halua olla tekemisissä kanssasi, olet lapsenryöstäjä.”

Sijaislapsen vanhempi joka viikkoisessa puhelussaan kertoi, kuinka on ihanaa, että hänen lapsensa asuu juuri meillä.

Sosiaalityöntekijä laittoi viestiä sydämen kera: ”Olet tärkeä”.

”En jaksa, en ymmärrä”, sanon. Tähän sosiaalityöntekijä vastasi: ”sinähän olet käynyt Priden, kyllä sinun piti tietää mitä tämä on ja ymmärtää.”

Aikuinen lapseni sanoi, kuinka ihailee minua, kun avaan kodin sitä tarvitseville lapsille.

Veljeni huokaa, ettei ymmärrä miksi teen tätä.

Tuuthan käymään, kun muutan itsekseni? Haluan esitellä sinulle uuden kotini.


Nämä pienet tapahtumat, lausahdukset ovat kaikki perhehoitajuuteni matkan varrella koettua. Niitä ovat edeltäneet monenlaiset asiat ja niiden jälkeen on tapahtunut paljon asioita, mikä on johtanut näihin tapahtumiin tai lausahduksiin.

On vaikeaa kirjoittaa auki, mitä perhehoitajuus on

On vaikeaa kirjoittaa auki, mitä perhehoitajuus on. Se on työtä, mutta se on myös elämää. Jotkut sanovat sitä elämäntavaksi. Olen kirjoittanut teille ensitapaamisista, rinnakkaisvanhemmuudesta, vieraaseen lapseen kiintymisestä, juhlista ja arjen pilkahduksista. Tämä on kokonaisvaltaista omistautumista, joka pitää sisällään kaikkea edellä kirjoittamaani ja enemmän. Tämä on opettelemista. Tämä on matkaa itseensä. Tämä on tunnetyötä.

Opettelu, sitä minä teen koko ajan. Opettelen tuntemaan uusia ihmisiä, ja niitä on paljon. Opettelen hyväksymään. Opettelen, mitä löytyy lasten ja heidän vanhempiensa kuoren alta. Opettelen pitämään puoliani ja vetämään rajoja. Opettelen raportoimaan neutraalista näkökulmasta. Opin lasten kokemusten ja sanomisten kautta uusia näkökulmia heidän elämäänsä. Opettelen traumoja kokeiden ja neurokirjolla olevien lasten käyttäytymistä. Opettelen tiimityötä erilaisten ihmisten kanssa, myös niiden, jotka eivät haluaisi tehdä kanssani yhteistyötä. Opettelen suodattamaan. Opettelen olemaan parempi sijaisvanhempi.

Matka itseeni auttaa ymmärtämään omia reaktioitani arjen kohtaamisissa. Itsetutkiskelu tuo varmuutta toimimiseen. Itsensä kohtaaminen auttaa tulevissa vaikeissa tilanteissa pääsemään eteenpäin. Matka itseeni auttaa minua hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Matka itseeni auttaa ymmärtämään myös ympäröivää maailmaa ja sijoitettua lasta sekä hänen vanhempiaan.

Tunnetyö. Sitä tämä on kaikkein eniten. Kun kohtaan, toimin, puhun, olen ja elän ihmisten kanssa, kuuluu siihen eri tavalla tunteet kuin monessa muussa työssä. En voi sulkea kodin ovea ja jättää kaikkea jälkeeni. Tämä on minun elämääni.  Jokapäiväistä elämääni.

Tunteet ovat voimakkaita

Kaikkein eniten minut yllätti perhehoitajuudessa juuri nämä tunteet. Ne ovat voimakkaita. Uuden lapsen tullessa kiintymys kasvaa päivä päivältä, jopa rakkaudeksi asti. Halu suojella on voimakasta, samoin halu pitää hyvää huolta.  Lapsen kanssa haluan viettää aikaa. Lapsi on myös se, joka oppii nopeasti kipukohtani ja osaa käyttää niitä minua vastaan.

Tulee myös hetkiä, kun joku arvostelee rakkauttani ja välittämistäni. Se loukkaa. Tai jos rakkauttani ei oteta vastaan, tulee hylkäämisen kokemus ja pakokauhu valtaa. Enkö sittenkään kelpaa? Aikuinenkin voi kokea tulleensa hylätyksi, ja sen herättämät tunteet täytyy käsitellä.

Entä kun pitää puolustaa omaa näkemystä oikeaksi, koska elät arkea lapsen kanssa? Tulee turhautunut tunne, ehkä epävarmuus. Ja kun sydämesi pakahtuu ylpeydestä ja ilosta, jota lapsi sinussa herättää, se on suurta tunnetta. Ja mitä sitten, jos kiintymys ei kasvakaan rakkaudeksi tai on vaikea edes kiintyä? Nolottaa ja tuntuu surkealta. Surua kohtaan paljon. Lapsen puolesta ja hänen vanhempiensa puolesta. Joskus on pakko luopua lapsesta syystä tai toisesta, silloin syyllisyys nostaa päätään. Tuntuu, etten antanut tarpeeksi, en osannut.

Häpeä, kun tiesin sanoneeni ikävästi tai toimineeni väärin. Kiukku ja viha, kun en voi vaikuttaa kaikkiin asioihin. Ärsytys, kun minua ei ymmärretä tai minut ohitetaan. Onnellisuus, kun lapsi haluaa syliin, puristaa lujaa kaulasta sanoen, olet ihana. Voittajafiilis, kun nuori sano: ”Sä olet mulle tärkeä”.

Tunteistani kirjoittelen satunnaisesti päiväkirjaan. Seuraava kirjoitus on kurkistus sinne:


Seison ja katson sinua etäältä.

Olin juuri huutanut sinulle, purkanut kiukkuani, kun olet niskojasi nakellut ja räpistellyt irti minusta olemalla ilkeä.

Se koskee, kuuluu elämään.

Pyysin anteeksi, kerroin välittäväni, kerroin rakastavani, olet tärkeä.

Sanoit; ”Tiedän sen.”

Käänsit selkäsi minulle, kyynel valui poskellesi.

Rakkauteni oli sinulle sillä hetkellä liikaa.


Suosittelisinko perhehoitajuutta?

Tämä blogiteksti on pintaraapaisu siitä, mitä perhehoitajuus on kohdallani. Tiedän myös, että elämä ilman sijaisvanhemmuutta voi olla tätä samaa. Joku muu perhehoitaja kirjoittaisi varmaan ihan eri näkökulmasta. Minulle se on tätä.

Suosittelisinko perhehoitajuutta? Kyllä suosittelen. Olen joskus lukenut elämän makuisesta elämästä. Tämä on sitä. Tämä on täyttä elämää kaikkine puolineen. Olen onnellinen, että saan kerryttää omaa kokemuspankkiani. Ennen kaikkea olen onnellinen, jos saan vaikutettua jonkun lapsen elämään positiivisesti. Annettua hänelle tukevaa maata jalkojen alle ja elämän matkalaukkuun eväitä.

 

Perhehoitaja Minna