Kodinhoitajasta sijaisäidiksi – Ailan tarina

Olen aina tiennyt, että haluan auttaa perheitä. Ajatus syntyi lapsuudessani, kun kaipasin kotiin ja huolenpitoon. Ajatus on kulkenut mukanani koko elämäni. Tänään saan olla sijaisäiti, ja jokainen lapsi, joka on tullut kotiimme, on ollut kuin tyhjä kirja, jota olemme yhdessä täyttäneet.

Synnyin Kokkolassa karkauspäivänä vuonna 1956. Lapsuuteni oli täynnä rakkautta, mutta myös koti-ikävää: kun nuorin veljeni syntyi, minut vietiin äidin tädin luokse hoitoon, enkä tiennyt, milloin pääsisin takaisin kotiin. Muistan, kuinka kuvittelin iltaisin äidin lukevan meille satuja pienellä jakkaralla, aivan kuten ennen.

Isäni oli suomenruotsalainen rautatieläinen, joka opetteli suomen kielen rakastuessaan äitiini. Isä puhui meille kotona ruotsia ja kielitaito tarttui pikkuhiljaa. Siitä oli hyötyä, sillä vanhempani päättivät laittaa minut ruotsinkieliseen kouluun. Sopeuduin sinne hyvin, vaikka ensimmäisiltä matematiikan tunneilta mieleeni on jäänyt pyyhekumin jättämät reiät paperissa, kun olin kirjoittanut pyyhkinyt numeroita niin monta kertaa. Äitini taas oli selviytyjä, iloinen ja ahkera. Hän halusi meille aina parasta ja toisti usein: ”Kun meillä on kaikki niin hyvin.”

Kodinhoitajasta perhepäivähoitajaksi ja lopulta sijaisperheeksi

Noin 12-vuotiaana selailin rautatieläisten kalenteria keittiössä. Siinä oli artikkeli kodinhoitajan työstä ja niin päätin, että minusta tulee kodinhoitaja. Haaveilin pienestä Morris Mini -autosta, jolla kulkisin perheestä toiseen auttamassa. Jos en saisi omaa suurta perhettä, olisin siellä, missä perheitä tarvittiin.

Kävin emäntäkoulun ja kodinhoitajakoulun, menin naimisiin ja muutimme Ruotsiin, jossa poikani syntyivät -78 ja -79. Koti-ikävä Suomeen oli kuitenkin kovaa ja jatkuvaa ja aiheutti jopa fyysistä päänsärkyä. Tiesin, että haluan takaisin. Vuonna 1983 palasimme Suomeen, ja pian syntyi tyttäreni. Myös päänsärkyni helpotti. Toiminta perhepäivähoitajana ja myöhemmin sijaisvanhempana alkoi Ruotsin kokemusten pohjalta: halusin tarjota lapsille saman hyväksynnän ja huolenpidon, jota itse olin kaivannut.

Ensimmäiset sijaislapset tulivat perheeseeni 90-luvun alussa. Kaupassa kuulin heidän kokeilevan sanaa ”äiti”, ja sydämeni pakahtui. Ymmärsin, kuinka tärkeää on tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on. Vuonna -97 syntyi neljäs lapsi, ja vuosien aikana perheeseemme on tullut yhteensä 19 lasta. Jokainen heistä on ainutlaatuinen ja oma erityinen persoonansa.

Kaupassa kuulin heidän kokeilevan sanaa ”äiti”, ja sydämeni pakahtui.

Aila, PKS:n perhehoitaja

Avioeron jälkeen vuonna 2008 pelkäsin, etten saisi jatkaa perhehoitajana. Sosiaalityöntekijä kysyi: ”Haluatko jatkaa?” Vastasin: ”Se on sitä, mitä haluan tehdä.” Sain tukea terapeutilta, siskoltani ja mielenterveystoimistosta. Elämä alkoi uudelleen, siivosin koteja työkseni ja perjantaisin otin lapset mukaan. Töiden jälkeen haettiin kaupasta viikonloppuherkut.

Sijaisvanhemmaksi Perhehoitokumppaneille

Vuonna 2014 löysin PKS:n kyselyn sijaisvanhemmista ja pääsin yllätyksekseni haastatteluun. Ajattelin, että ikä ja yksinhuoltajuus olisivat esteenä, mutta eivät olleet. Vuonna 2015 ensimmäinen nuori tuli PKS:n kautta. Sitouduin tapaamisiin, työnohjaukseen ja raportointiin – ja tunsin, etten ole yksin. Työnohjauksessa opin muilta ja sain jakaa omia kokemuksiani.

Tunsin, etten ole yksin.

Aila, PKS:n perhehoitaja

Muistan arjen hetkiä, jotka ovat jääneet mieleen: keväisin pojat rakensivat lautan ja laskivat sitä joesta, vaikka minua niin kovasti hirvitti. Poikani, joka on vammainen, mietti kerran: ”Äiti, missähän minä olisin, jos sinä et olisi huolehtinut?” Tyttäreni, jonka kanssa pohdimme äiti-sanan tärkeyttä, sanoi: ”Olet enemmän kuin äiti.”

Olen kiitollinen neljälle biologiselle lapselleni ja jokaiselle 19 lapselle, jotka ovat rikastuttaneet elämääni. Haluan muistuttaa perhehoitajia: jokaisella on ainutlaatuinen elämä. Tee asioita, joista nautit, huolehdi unesta ja muista, että kuten presidentti Koivisto sanoi: ”Asioilla on tapana järjestyä.”

---